Juuri ennen kuin uusi raskausviikko oli vaihtunut, säikähdin, miten poika muljahti ympäri kohdussa ja potkaisi täysillä kylkiluihin. Se tuntui niin voimakkaasti, että hypähdin oikein ja huudahdin miehelle kuin paskahalvauksen saaneena hänen katsoessa minua mitä riehun sohvalla. Se oli niin todellinen tunne siitä, että joku todella asustelee kohdussani ja sai pohtimaan, näinkö voimakkaasti liikkeet tuntuisi ilman istukkaa edessä.
Tämän yhden voltin jälkeen ne tavalliset istukan vaimentamat, mutta kuitenkin selkeät potkut tuntuivat taas parin tunnin välein välillä lähellä häpykumpua välillä navan kohdilla, kunnes huomasin päivä pari myöhemmin, että 6-8 kertaa päivässä tunnin maratonit olivat muuttuneet aivan yksittäisiin tuntemuksiin nippa nappa viidesti päivässä.
Olin alkanut nukkumaan yöt pääosin selälleni tai puoli-istuvassa asennossa, koska hartioista alaspäin kädet ovat alkaneet tauon jälkeen taas pahasti puutua ja sattua. Nämä asennot ovat ainoat, jossa pystyn edes jokseenkin nukkumaan ilman käsien kipuja. Nyt pelkäsin selälläni nukkuessani aiheuttaneeni vauvan hitaan tukehtumiskuoleman, sillä selällä nukkumisesta varoitellaan joka paikassa.
Jäin viikkovapaille ja kuulostelin sinä aikana herkällä korvalla, mutta liikkeiden määrä ei kasvanut, oikeastaan päin vastoin. Palasin töihin, josko vauva vaan ihmetteli äidin lomailua, mutta ei. Edes sokerilimut tai suolainenkaan mättöruoka ei saanut vauvaa liikkeelle.
 |
| klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin |
Pelko.
Luulin, että sitä ei enää tarvitse kokea, mutta se iski vielä kauheammin kuin raskauden ensimmäisellä kolmanneksella. Nyt olisin menettänyt kokonaisen oikean lapsen, jonka paino huitelee yli puolessa kilossa. Hänet olisi pitänyt synnyttää. Ei puhettakaan, että hoitaisi asian kotona vessassa pois. Vauva olisi pikkukeskonen, jota jo elvytettäisiin.
Tilanne tarkastettiin neuvolassa kuuntelemalla sykkeet. Todettiin, että ei ole hätää. Sijaistava terkka valaisi, että vauvalla on edelleen hyvin tilaa kohdussa "kadota", ja lisäksi edessä oleva istukka on oikeasti tosi hyvä vaimentamaan liikkeet. Samalla muistin, että tätähän se lääkärikin taisi sanoakin, että tuskin on hätää, vaikka joskus tuntuisikin liikkeet huonommin.
Onneksi kaikki oli hyvin - nythän hän potkii taas aivan normaaliin tapaan - mutta kyllähän tästä pelosta olisi jo mukava päästää irti kokonaan ilman, että se kurkistelee nurkan takana aika ajoin.
Tuo pelko on kamala kaveri. Se tulee niin yhtäkkiä ja voimakkaasti. Muistan noilta viikoilta sen ahdistuksen, että ei menetetä taas sikiötä vaan ihan oikea vauva jonka sukupuoli tiedetään ja jonka nenänkaari on nähty ultrassa. Siitähän se paniikki vasta nousi kun mietti asiaa tältä kannalta. En nyt tiedä mikä tämän viestin idea oli, ehkä tarjota vertaistukea että et ole yksin tuntemusten kanssa <3
VastaaPoistaHyvin sanoitettu, juuri se sukupuoli ja kaikki mitä ruudussa on nähnyt sekä myöhemmin tunnistettavat liikkeet tekee tosiaan jotenkin todelliseksi kaiken ja sehän se vasta pelottaakin, että jos sen kaiken menettää! Ja totta myös se, että yksin en varmasti ole pelkojeni kanssa, mikä on ihanaa tietää - moni muukin on tuntenut samaa ainakin joskus, mutta silti selvinnyt peloista ♥
Poista