25. raskausviikko

Vauvalla alkoi uusi viikko niin voimakkailla potkuilla ja pyörimisillä, että oikein lamaannuin ihastuksesta ja pysähdyin tunniksi tyystin aloilleni, sillä tunsin ja NÄIN joka ikisen pyörähdyksen. Ensin vauvan pää oli alavasemmalla ja hän potki navan yli, kunnes pyörähti vastakkaiseen suuntaan ja taas toiseen suuntaan. Ihan kuin hänellä olisi ollut kohdussa oma Brain Bash meneillään!

Vaikka välillä synnytys, vauva ja ylipäätään arki oman lapsen kanssa tuntuu todella kaukaiselle ja edelleen saavuttamattomalle, silti kaikkeen siihen on enää 15 viikkoa jäljellä. Se on lopulta lyhyt aika nauttia parisuhteesta ja sen antimista ilman keskeytyksiä, keskustella ennalta työnjako edes suuntaa antavaksi, tarkistaa että kaikki tarpeellinen on hankittu, kerätä unta varastoon. Ja touhuta myös lemmikkien kanssa. Ja valmistautua henkisesti.

Mitä enemmän mietin tuota jäljellä olevaa 15 viikkoa, sitä enemmän sekin jännittää, että ihan koko elämä muuttuu, eikä muutosta voi enää perua. Meitä ei ole enää kaksi plus nelijalkaiset, vaan joku josta pitää huolehtia 247. Ei enää hiljaisuutta, vaan pahimmillaan vuosi koliikki- ja hammasitkua, päälle toinen vuosi korvakipuitkua. Tulee flunssakierteet ja kaikkia väsyttää ja vituttaa. 

Unelmoin molemminpuolisesta kunnioittavasta suhteesta kuten itselläni on vanhempieni kanssa, mutta entä jos me ei ollakaan lapsen kanssa lainkaan samalla aaltopituudella? Jos se jo vauvasta saakka nukkuu parhaiten päivät ja valvoo yöt toisin kuin me, on allerginen eläimille, vihaa  maalla asumista tai meitä ja meidän perheen sääntöjä niin paljon, että haluaa muuttaa Helsingin sykkeeseen heti kun mahdollista, erehtyy väärälle polulle?

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Mitä todellisemmaksi lapsi potkuineen tulee, sitä enemmän huomaan tuntevani silti jotain sellaista, jota en ole koskaan aikaisemmin tuntenut. Rakastanhan minä tietenkin miestäni, vanhempiani, isovanhempiani, sisaruksiani lapsineen, kummilapsiani, rakastan omia lemmikkejämmekin ylitse kaiken ja luontoa eri vuodenaikoineen, mutta tämä rakkaus jonka tuo kohdussa kasvava tyyppi on saanut nyt aikaan, on aivan jotain toisenlaista.  

Outoa ja uutta, niin vahvaa ja ehdottomampaa kuin mikään muu rakkaudentunteeni, että se tekee pelkoni pikkulapsiarjesta, lapsen persoonallisuudesta ja meidän tulevaisuudesta turhaksi. 

Äidinrakkaus?