9. raskausviikko, ja taas se viimeinen

En totta puhuen ole uskaltanut ajatella koko raskautta ja väistelin sitä koko viikon. En edes blogiin uskaltanut tulla ennakkoon kirjoittamaan minkäänlaisia tuntemuksia, vaikka yleensä niitä pitkin viikkoa olen tullut ranskalaisin viivoin laittelemaan. Toisaalta alitajunnassa tiesin yhtä, toisaalta alitajunnassa tiesin toista, mutta päätin tietoisesti olla antamatta ajatuksille mitään painoarvoa. 

Raskausoireita oli kuitenkin ollut yhä. Kuvotus tosin muuttui todella aaltoilevaksi. Yhtenä päivänä sitä ei ollut laisinkaan, sitten välillä jopa öisin kylkeä kääntäessä tuli paha olo. Jopa oksentelin välillä. Tissit on todella kipeät, paljon kipeämmät kuin koskaan. Verta on myös riittänyt hampaita harjatessa. Mutta toisaalta valkovuotoa ei enää ole. Osin syy on voinut olla nestevajaus, tai ainakin huomasin toivovani niin. 

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Uusintavarhaisultra oli raskausviikon kaikista odotetuin päivä. Jos kaikki olisi hyvin, sydän sykkisi edelleen terhakkaasti. Alkio olisi joko kirranut kasvua kiinni tai olisi oman kasvukäyränsä mukaisesti kasvaen nyt 16-22mm kokoinen pötkylä, painaisi 0,5g (hellyyttävää!) ja vastaisi siis raskausviikkoa 8+5.

Eihän ne raskausoireet mitään kuitenkaan taanneet tälläkään kertaa. Tai kertoivathan ne omaa tarinaansa. Sille oli taas järkevä syy, miksi  ne laantuivat, vaikka eivät täysin poistuneetkaan. Ja se intuitio, että en halua ajatella koko asiaa, se intuitio piti paikkansa. Joten en hätkähtänyt ultran lopputulosta, jossa todettiin raskausviikkoa 7+6 vastaava ihmislapsen alku, puolitoista senttinen piiperö, jonka sydän ei enää sykkinyt. 

Lääkäri oli aivan ihana, empaattinen, selitti asiat juurta jaksaen ja selvitti ultran avulla niin paljon asioita kuin vain mahdollista. Piiperössä ei näyttänyt olevan mitään rakenteellista vikaa, vaan kasvoi täydellisen lapsen lailla. Periaatteessa myöhäinen kiinnittyminen ei pitätisi olla se syy, miksi hän ei jaksanut, koska vikaa hänessä ei ollut. Se vahvisti sen ajatuksen, joka jo mielessäni kävikin kerran männä viikolla, että syy lienee minussa, mutta lääkäri lohdutti että sen ei välttämättä tarvitse olla mikään iso tai dramaattinen syy. 

Sain keskenmenoa vauhdittavat lääkkeet ja pääsin kotiin, mutta sitä ennen lääkäri kysyi haluammeko jo jatkotutkimuksiin. En epäröinyt hetkeäkään ja rattaat lähti heti inhimillisellä aikataululla eteenpäin. Kuukauden päästä on jälkitarkastus. Sitä ennen on meillä verikokeet, joista selvitellään löytyisikö syy sille, miksi keskenmenot ovat toistuvia. Niiden tulokset selviävät kuukauden kuluttua kontrollikäynnissä. 

Surusta huolimatta tietyllä tapaa olo on huojentunut - nyt vihdoin vuosien jälkeen asiaa selvitellään, eikä minun tarvitse enää itse spekuloida mitään. Toivottavasti syy löytyy ja on jokin helposti hoidettava. 

Nyt pidän luultavasti jonkinlaisen joulutauon kirjoittamisesta, tekee hyvää saada tämä keskenmeno päätökseen omassa rauhassa. Tänä jouluna sytytämme kynttilät pilven reunalla oleville rakkaillemme, sekä meidän pienille ihmeille, joita emme tänä vuonna syliin asti saaneet.

8. raskausviikko

Toinen kerta kahdeksatta raskausviikkoa alkoi taas. Samaan aikaan kun mieli ei pysy mukana muuttuneista raskausviikoista ja saa tosissaan laskea, mikä rv milloinkin on meneillään, kuvotusta on välillä niin paljon, että olen jo useasti päivän aikana oksentanutkin tai ainakin vähintään räkinyt pönttöä kohti. Muut oireet löytyvät edelleen myös. Ne kertovat toivottavasti sen, että ainakin vielä raskaus siis jatkunee.

Öisin näen unia keskenmenosta tai vauvan menettämisestä, eikä taivaalla möllöttävä täysikuun alku helpota asiaa. Milloin minulla alkaa runsas verinen vuoto, milloin ultrassa ei näy ketään. Joskus saan syliini vauvan, jonka sukupuolesta en ole varma, mutta jota niin rakastan ensihetkestä lähtien. Joskus saan vauvan, jota imetän ensimmäistä kertaa ja onnellisena huomaan, että minähän osaan. 

Sitten se viedään kaikki pois, ihan yks kaks. Tunteet, lapsi. Herätessäni vaistomaisesti kokeilen, vieläkö rinnat ovat kipeät, tunnenko kuvotusta kylkeä kääntäessäni tai vuodanko verta käydessäni yöllisillä vessareissuillani. 

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Vaikka yöt tuskailen, päivisin olen onnistunut aika hyvin välttelemään kaikenlaista ylianalysointia ja -reagointia. Olen jättänyt suosiolla vauvapalstailut vähemmälle huomiolle ja unohtanut googlailut. Olen aika onnistuneesti keskittynyt omaan jaksamiseen, koti- ja pihatöihin, suunnitellut ensi kesän työtehtäviä jättäen vielä kuitenkin vähän toiveikkaasti juhannuksen jälkeisen ajan avoimeksi. 

Välillä, varsinkin nyt kun ottaa huomioon viimeisen reilu kuukauden ajanjakson, on ihan hyvä näin - elää tavallista arkea, eikä täyttää kaikkia mielen sopukoita päättymättömillä ajatuksilla, huolilla ja analysoimisella. Elää tätä uutta mahdollisuutta. Toki jos kuvotus kaikkoaa tai on eilistä laimeampaa, pelko yrittää vallata mielen, mutta saan työnnettyä sen aika hyvin pois taka-alalle toteamalla itselleni, että viikon päästä olemme taas viisaampia. 

Ja jos jotain hauskaa asiasta pitää keksiä, niin harvapa sitä pääsee viettämään alkuraskauden viikkoja uudestaan saman raskauden aikana! Itkeä kerkeää sitten myöhemmin. Ilosta tai surusta - sen vain aika näyttää.