Synnytyskertomus

Rv 39+0 oli odotettu polikäynti, jossa tutkittiin sekä minut että vauva sekä tehtiin viimeinen kokoarvio. Painoarvioksi saatiin 3,7kg kiitos vauvan vatsan  ympäryksen, joka tuntui vaivaavan ja sain monet kerrat kysymykset tehdyistä sokerirasituksista..? Istukassa oli myös jo jotain, ei kalkkeutumia, mutta jotain kuolleita spotteja. Verenpaineet myös aivan hurjat ja pissakin kahdella plussalla.. 

Kello 11:40 lääkäri teki päätöksen, että laitetaanpa samantien ballonki. Raskausmyrkytys ja proteinuria saa vahvistukset. Olin sormelle auki ja hyvin paikat jo pehmentyneet, mitä nyt kaulaa 2cm, mutta ei odoteta. Laittaminen tuntui kieltämättä vähän ikävälle ja suolaliuosta? pistettiin 80ml, joten kävely tuntui myös hankalalle. Pissaaminen ballongin kanssa oli kuitenkin vaikein osuus. Yritin pysyä pystyssä ja liikkeellä koko ajan, pienessä tarkkailuhuoneessa seinät vaan tuntui kaatuvan päälle. 

2h päästä laitosta synnärin kätilö yritti vetää ballonkia alaspäin, mutta napakasti se edelleen oli paikallaan. Verta hieman myös valutti, mutta ainut oire vähän painetta vaan alakerrassa. Verenpaineet mittasin itse. Kolmannen tunnin kohdalla ehkä hieman paine kasvaa alakerrassa ja vähän ajoittain tuntuu menkkajomoa, mutta ei mitään sen ihmeempää. Oon vieläkin omissa vaatteissa, hirmunen hiki. Ois pitänyt ottaa mukaan kyllä joku t-paita.. Ballonkia vedetään taas, napakasti on kiinni edelleen, mutta vähän saatiin se alaspäin. 

5h ballongin laitosta ja lähden kaupungille kävelemään, kun on päivällinenkin nyt hieman laskeutunut. Juttelen miehen kanssa tunnin puhelimessa. Käyn ostamassa suklaata 🤭 Ehkä mahdollisesti avaavia supistuksia alkaa tulla kävelyn aikana? Hyvin kipeitä, aaltoilevia, kiristäviä, kuin painekattila alavatsan/lantion suunnilla just ennen kuin ottaa kannen pois ettei kiehu yli. Ja voi pojat tota pimpinkin kipua. Kivut säännöllisesti viiden minuutin välein, mutta kestävät vain minuutin. Pystyasento ja eteenpäin nojaaminen helpottaa ainakin ajatuksen tasolla. Alaselkäkipukin vähän vaivaa nyt.

8h kulunut ja nyt melkein polvessa asti roikkuu letkun päät, mutta ei vielä ole tippunut pois. Käyrille taas ennen iltapalaa, nuo mun kuvittelemat supistukset ei siinä kyl näy lainkaan. Vauvan syke kyllä hyppää aina silloin ja kovasti hän liikkuu just, kun mua alkaa sattua. Sellainen olo, että taidan sittenkin ottaa kunnon kipulääkearsenaalin käyttöön kun alkaa tositoimet.. Jalat huutaa turvotuksesta makuulle, joten päätän alkaa yrittää unta houkutella.

Yöllä yritän vetää ballonkia monet kerrat, liikkuu kyllä vähän mutta tuntuu että valahtaa takaisin vaikkei pitäisi. Yö menee kivuttomasti ja nukun kuten tähänkin asti viime päivät, eli aika hyvin. Limaa tulee yöllisten vessakäyntien yhteydessä vähän.

Rv 39+1, seuraavana aamuna ummetusta istuessani ja aamupalaa odotellessani irtoaa samalla myös ihan hervoton limatulppa! Näytti ihan pitkän aikaa vesisateessa olleelta luumulta, ja minä kun epäilin aina huomaako sen irtoamista. Oli kyllä sen kokoinen löntti että ei voinut erehtyä mikä se on. Olin ihan fiiliksissä :D Ballonki se ei vaan meinaa silti mihinkään lähteä. Alavatsan ja värkin kipu alkaa kylläkin taas, istuminen ei oo ainakaan hyvä asento silloin. Aamupalan jälkeen käyrille.

22h ballongin laitosta. Napakasti kiinni edelleen, anteeksi kielenkäyttö, mutta voi vittu on nyt päällimmäisenä mielessä ihan kirjaimellisesti. Silloin tällöin alavatsalla jomoa, mutta ei paljoa lohduta, kun aamuiset kivut hävisi ja muuttui vaan jomoksi. Närästys ja refluksikin nostaa taas päätään.

23h päästä lääkäri tulee ottamaan ballongin pois, koska oli emättimessä. Kohdunsuu ihme "jopa" 3cm auki, mutta toisaalta kaulaa jäljellä tä,än lääkäri mukaan  2cm..? Vauvakin kovin ylhäällä.. Sisätutkimus sattuu ihan sairaasti, ja sen tekee sekä lääkäri että kandi. Saan tästä eteenpäin jatkossa 2kpl cytoteceja, noita mun lempilääkkeitä jotka laittaa pakin aina sekaisin. Mutta jospa saatais niillä aikaseksi supistuksia, että päästäisiin kalvojen puhkaisuun.

3h ekoista cytoteceista, lounas syöty (erityismaininta vielä kun muistaa annettava ruuan maittavuudesta, on ollut tosi hyvää!), vaihdoin omat vaatteet ja kävin kävelemässä pitkin käytäviä. Synnytysmekossa en viitsinyt lähteä sairaalaa kiertämään. Jalkoja puristaa, kun ne on niin turvoksissa, en saa omia kenkiä enää lainkaan kiinni, mutta sukkasillaankaan en viitsinyt talsia. Pakko hetki olla nyt sängyssä ja nostaa jalat ylös. Seura ois kiva, mutta saan sitä vasta aamulla, jos tilanne on sama edelleen.

Käyrille ennen toista cytoannosta. Hoitaja nauraa, että ei taida supistaa, kun meinaan torkahtaa. Mutta käyrillepä saadaankin sit lopulta pari supistusta! Lähden taas kävelemään käytäville tunniksi. Alapäätä pakottaa ja se paineistuu välillä, ehkä supistuksia silloin tällöin. Siteeseen valuu kävelyn päätteeksi vereslimaa pitkästä aikaa.

Tunnin makaan sängyllä ja sitten taas käyrille, eipä tunnu supistuksia tai mitään missään taaskaan. Ruuan ja kolmannen cytosatsin  jälkeen kävelen huonetta ympäri kuin villieläin häkissä. Joo, kyllä pystyasennolla saa painetta aikaiseksi hyvin, mutta ei tunnu siltä että mikään etenisi. Petyn, sillä kuulen että saisin luultavasti enää yhdet cytosatsit ja lääkäri sitten katselisi aamulla että miten jatketaan. No joo toisaalta jos nää ei toimi nion turha antaa enempää, mutta ärsyttää.

Uusi lääkäri tulee iltakierrokselle minunkin huoneessa käymään kahden kandin kanssa. Sisätutkimus osoittaa, että edelleen ollaan se 3cm auki, kaula sentään sentillä lyhentynyt eli sentti jäljellä.. Suunnitelmana on, että cytotecilla jatketaan tämä päivä ja aamulla taas ballonki ja jos sitten saisi kalvot puhkaistua. Proteiinit nousussa reilusti, oman olon seuraaminen erityisen tärkeää. Pystyasennossa ei jaksais enää millään olla, vaikka pitäisi antaa painovoiman tehdä työtä, mutta yritän jaksaa. Välillä vähän vereslimaa tulee.

Päivän vikat käyrät, makaan jo pimeässä sairaalamekossa, ei vaan jaksa enää olla pystyssä ja kiertää kehää. En ymmärrä mitä kipuaaltoja nää on, luulin että supistuksia, mutta ei ne kyllä käyrällä näy ollenkaan. Ei ainakaan kaikki. Mutta sit alkaa näkymään useampikin, väli ehkä 5min ja selkeästi napakoituu. Käyrän lopuksi käyn pissalla ja taas tulee vereslimaa ja ihan kuin nahan paloja. Yökätilö ei vielä halua antaa cytoja, jos supistukset lisääntyykin itsestään, tulen muuten tosi kipeäksi kuulemma.

Rv 39+2 puolta hätyytellään. Supistukset tihenee ja napakoituu vielä enemmän sillä välin kun yritän nukkua. Tunnin päästä kuuluu kohdusta tosi äänekäs POKS ja lapsivesi holahtaa kaikesta läpi. Taas oon fiiliksissä! :D Vaatteet vaihtoon ja pääsen käyrille. Närästää ihan perkeleesti, supistukset tuntuu alaselässä. Kylkiasento on huono ottaa ne vastaan. Kätilön mielestä olen 4-5cm auki ja hän kyselee jo toiveeni kivunlievityksen suhteen. Nyt en ota vielä mitään.

Tässä vaiheessa näköjään loppunut muistiinpanojen kirjoittelu, mennään nyt sen mukaan mitä muistan ja oon sukulaisia informoinut tekstarein tapahtumista. 

Supistukset lisääntyi ja napakoituu, kätilö on aivan ihana ja suosittelee juuri oikeita apukeinoja oikeaan aikaan. Ensin kuuma suihku, jossa olen tunnin, en vaan raaski tuhlata vettä enempää 😂 kello jotain 2 yöllä? Saan ilokaasua ja tens laitteen, mutta kumpikaan ei kipuihin auta. Ilokaasusta se ilo, että se auttaa hengittämään syvään ja tasaisesti. Klo 5 minut siirretään saliin epiduraalia varten, sillä alan olla jo tosi kipeä. Muistan, kun suppareita vaan tuli ja niiden huippukin saavutti piikin tosi nopeasti ja eiku uutta putkeen. Epiduraalista sain heti kahdeksi tunniksi taivaan lahjan ja sisäisen kutinan. Minulle nousi samalla 39 asteen kuume. Oksitosiinitippa laitettiin myös.

Miestä infosin synnytyksen etenemisestä aina kun oli kerrottavaa ja hän tulikin ihan omaehtoisesti aamulla ❤️ harmi että hälytin hänet väärään aikaan, sillä hyvästä alusta ja voimistuneista supistuksista huolimatta en ollut avautunut viidessä tunnissa sittenkään kuin sentin! Kipupumppu annosteli kipulääkettä säännöllisesti, mutta ei auttanut ja epiduraalikin oli menettänyt voimansa. Iltapäivästä aloin olla taas tosi kipeä kuumeesta ja supistuksista, paineen tunnekin lisääntyi alakerrassa, joten sain lisäksi jonkin kohdunkaulanpuudutteen, joka sekin auttoi vain noin tunniksi eikä enää hyödyttänyt myöhemmin sekään. Liekö tuo oksitosiini syynä, että supistukset oli aivan järkkyjä?

Miehen oli lopulta ihan pakko lähteä kotiin, ja näin jälkikäteen harmitti kumpaakin ihan hitosti. Jos olisin vähän myöhemmin pyytänyt hänet tulemaan, olisi hän lopulta nähnyt pojan syntymän. Olin avautunut 7cm:n joskus iltapäivästä juuri miehen lähtiessä  ja sen jälkeen supparit oli taas koko ajan läsnä eikä mikään auttanut supistuskipuihin. Viiden kuuden maita olin jo niin kipeä, että itkin. Yöllinen ihana kätilö oli vielä paikalla ja silitteli ja kysyi, mistä itku johtuu. Kai se oli vähän sellainen tunteiden purkaus kaikesta - kipuja ja harmitusta miehen lähdöstä ja samalla tajusin, että lapsi tosiaan syntyy "kohta", sillä kätilö jo suihkutteli huonetta.

Aloin vihdoin avautumaan vikat sentit, hitaasti mutta varmasti ja paine alapäässä kasvoi koko ajan. Sain lisää puudutetta ja kipupiikkiä, epiduraali kai meni myös koko ajan olevinaan, mutta myönnän, kestin supistukset tosi huonosti ja vaihtuva hoitava väki sanoikin jo välillä kipujani valittaessa, että mulla on kaikki käytössä jo, ei oo enää muuta. Olin kylläkin kuumeessa toki myös ja hiton väsynyt, mutta kun ei ollut saanut mitään taukoa supistuksiin oikeastaan lähes päivään, niin ottihan se voimille. Samalla selvisi, että epiduraali vuoti iholle koko ajan enkä oikeasti saanut edes siis kaikkea siitä annostuksesta mitä piti tulla 😕 

Lopultakin klo 20 maissa tajusin siinä yksin ollessani, että ponnistamisen tarve on alkanut tulla tosi voimakkaaksi. Vielä joku perkeleen lippa oli edessä eikä saanut ponnistaa, mutta yritin kuulostella ja työnnellä ihan ajattelemallakin vauvaa alaspäin ja etsiä hyvää asentoa loppurutistukseen. Tunsin vauvan liikkeitä ja potkuja edelleen kyljissä asti, mutta välillä tuntui että nyt poika pullahtaa ulos ja panikoiduin vähän, kun en saanut ponnistamista lopetettuakaan. Mutta oli "kiva" olla hetki yksin ja "tutustua" tuohon ponnistamisen tunteeseen. Itse ponnistaminen ei sattunut, mutta olihan se pakonomainen tunne veikeä.

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Viimeinkin lähes 23h lapsiveden menosta olin täysin auki ja itse ponnistusvaihe alkoi - se kesti lopulta vajaa 40 min ja sain vielä kerran värkkiin puudutteet. Ponnistin kätilön mukaan juuri oikein ja täydellisesti aina kun supisti, harmi että supistuksia tuli vähän harvemmin jatkuvasta oksitosiinista huolimatta, niin vaihe venyi. Se tunne, että pitää jatkaa ponnistamista saadakseen lapsi jonkun tietyn "rajan" yli, oli kaikesta vaikeinta, ja sitten sen jälkeen kun pitikin jo vähän himmata ja siirtyä kyljeltä (olin itse valinnut sen asennon) selälleen, meinasi iskeä pakokauhu että ei tätä asentoa. Siinä ei tarvinnut kuitenkaan kuin yhden kerran ottaa supistus vastaan ja ponnistaa, kun tunsin miten vauva vesineen holahtaa nätisti ulos - muistan ajatelleeni heti ekana, että luojalle kiitos supistukset oli siinä!

Poika oli sininen ja limainen eikä heti rääkinyt, mutta tokeni siitä hyvin ja sai myös väriä pintaan. Minä silmät kiinni hengittelin helpotuksesta saaden samalla pojan ihokontaktiin. Kätilö leikkasi napanuoran kun sen sykkiminen loppui ja jälkeiset tuli nopeasti perästä, istukkaakin vähän tutkittiin yhdessä. En revennyt, pari asfaltti-ihottuman kaltaista tuli joista toiseen varuilta pari tikkiä, mutta ponnistaminen oli kuulema niin hyvin hallinnassa ettei ole mikään ihme, kun ei repeämisiä tullut. 

Poika syntyi lopulta rv 39+2 klo 22:08 ollen 52cm pitkä ja 3650g painava ja saaden 8/9 pojot.

 
Lähes kolmen vuoden odotus on nyt siis tullut maaliin ja kuten arvata saattaa - pienisuuri mies on sulattanut sekä äidin että isän sydämen täysin, ja kaikki se aikaisemmin koettu epävarmuus on nyt poissa 💙