Synnytyskertomus

Rv 39+0 oli odotettu polikäynti, jossa tutkittiin sekä minut että vauva sekä tehtiin viimeinen kokoarvio. Painoarvioksi saatiin 3,7kg kiitos vauvan vatsan  ympäryksen, joka tuntui vaivaavan ja sain monet kerrat kysymykset tehdyistä sokerirasituksista..? Istukassa oli myös jo jotain, ei kalkkeutumia, mutta jotain kuolleita spotteja. Verenpaineet myös aivan hurjat ja pissakin kahdella plussalla.. 

Kello 11:40 lääkäri teki päätöksen, että laitetaanpa samantien ballonki. Raskausmyrkytys ja proteinuria saa vahvistukset. Olin sormelle auki ja hyvin paikat jo pehmentyneet, mitä nyt kaulaa 2cm, mutta ei odoteta. Laittaminen tuntui kieltämättä vähän ikävälle ja suolaliuosta? pistettiin 80ml, joten kävely tuntui myös hankalalle. Pissaaminen ballongin kanssa oli kuitenkin vaikein osuus. Yritin pysyä pystyssä ja liikkeellä koko ajan, pienessä tarkkailuhuoneessa seinät vaan tuntui kaatuvan päälle. 

2h päästä laitosta synnärin kätilö yritti vetää ballonkia alaspäin, mutta napakasti se edelleen oli paikallaan. Verta hieman myös valutti, mutta ainut oire vähän painetta vaan alakerrassa. Verenpaineet mittasin itse. Kolmannen tunnin kohdalla ehkä hieman paine kasvaa alakerrassa ja vähän ajoittain tuntuu menkkajomoa, mutta ei mitään sen ihmeempää. Oon vieläkin omissa vaatteissa, hirmunen hiki. Ois pitänyt ottaa mukaan kyllä joku t-paita.. Ballonkia vedetään taas, napakasti on kiinni edelleen, mutta vähän saatiin se alaspäin. 

5h ballongin laitosta ja lähden kaupungille kävelemään, kun on päivällinenkin nyt hieman laskeutunut. Juttelen miehen kanssa tunnin puhelimessa. Käyn ostamassa suklaata 🤭 Ehkä mahdollisesti avaavia supistuksia alkaa tulla kävelyn aikana? Hyvin kipeitä, aaltoilevia, kiristäviä, kuin painekattila alavatsan/lantion suunnilla just ennen kuin ottaa kannen pois ettei kiehu yli. Ja voi pojat tota pimpinkin kipua. Kivut säännöllisesti viiden minuutin välein, mutta kestävät vain minuutin. Pystyasento ja eteenpäin nojaaminen helpottaa ainakin ajatuksen tasolla. Alaselkäkipukin vähän vaivaa nyt.

8h kulunut ja nyt melkein polvessa asti roikkuu letkun päät, mutta ei vielä ole tippunut pois. Käyrille taas ennen iltapalaa, nuo mun kuvittelemat supistukset ei siinä kyl näy lainkaan. Vauvan syke kyllä hyppää aina silloin ja kovasti hän liikkuu just, kun mua alkaa sattua. Sellainen olo, että taidan sittenkin ottaa kunnon kipulääkearsenaalin käyttöön kun alkaa tositoimet.. Jalat huutaa turvotuksesta makuulle, joten päätän alkaa yrittää unta houkutella.

Yöllä yritän vetää ballonkia monet kerrat, liikkuu kyllä vähän mutta tuntuu että valahtaa takaisin vaikkei pitäisi. Yö menee kivuttomasti ja nukun kuten tähänkin asti viime päivät, eli aika hyvin. Limaa tulee yöllisten vessakäyntien yhteydessä vähän.

Rv 39+1, seuraavana aamuna ummetusta istuessani ja aamupalaa odotellessani irtoaa samalla myös ihan hervoton limatulppa! Näytti ihan pitkän aikaa vesisateessa olleelta luumulta, ja minä kun epäilin aina huomaako sen irtoamista. Oli kyllä sen kokoinen löntti että ei voinut erehtyä mikä se on. Olin ihan fiiliksissä :D Ballonki se ei vaan meinaa silti mihinkään lähteä. Alavatsan ja värkin kipu alkaa kylläkin taas, istuminen ei oo ainakaan hyvä asento silloin. Aamupalan jälkeen käyrille.

22h ballongin laitosta. Napakasti kiinni edelleen, anteeksi kielenkäyttö, mutta voi vittu on nyt päällimmäisenä mielessä ihan kirjaimellisesti. Silloin tällöin alavatsalla jomoa, mutta ei paljoa lohduta, kun aamuiset kivut hävisi ja muuttui vaan jomoksi. Närästys ja refluksikin nostaa taas päätään.

23h päästä lääkäri tulee ottamaan ballongin pois, koska oli emättimessä. Kohdunsuu ihme "jopa" 3cm auki, mutta toisaalta kaulaa jäljellä tä,än lääkäri mukaan  2cm..? Vauvakin kovin ylhäällä.. Sisätutkimus sattuu ihan sairaasti, ja sen tekee sekä lääkäri että kandi. Saan tästä eteenpäin jatkossa 2kpl cytoteceja, noita mun lempilääkkeitä jotka laittaa pakin aina sekaisin. Mutta jospa saatais niillä aikaseksi supistuksia, että päästäisiin kalvojen puhkaisuun.

3h ekoista cytoteceista, lounas syöty (erityismaininta vielä kun muistaa annettava ruuan maittavuudesta, on ollut tosi hyvää!), vaihdoin omat vaatteet ja kävin kävelemässä pitkin käytäviä. Synnytysmekossa en viitsinyt lähteä sairaalaa kiertämään. Jalkoja puristaa, kun ne on niin turvoksissa, en saa omia kenkiä enää lainkaan kiinni, mutta sukkasillaankaan en viitsinyt talsia. Pakko hetki olla nyt sängyssä ja nostaa jalat ylös. Seura ois kiva, mutta saan sitä vasta aamulla, jos tilanne on sama edelleen.

Käyrille ennen toista cytoannosta. Hoitaja nauraa, että ei taida supistaa, kun meinaan torkahtaa. Mutta käyrillepä saadaankin sit lopulta pari supistusta! Lähden taas kävelemään käytäville tunniksi. Alapäätä pakottaa ja se paineistuu välillä, ehkä supistuksia silloin tällöin. Siteeseen valuu kävelyn päätteeksi vereslimaa pitkästä aikaa.

Tunnin makaan sängyllä ja sitten taas käyrille, eipä tunnu supistuksia tai mitään missään taaskaan. Ruuan ja kolmannen cytosatsin  jälkeen kävelen huonetta ympäri kuin villieläin häkissä. Joo, kyllä pystyasennolla saa painetta aikaiseksi hyvin, mutta ei tunnu siltä että mikään etenisi. Petyn, sillä kuulen että saisin luultavasti enää yhdet cytosatsit ja lääkäri sitten katselisi aamulla että miten jatketaan. No joo toisaalta jos nää ei toimi nion turha antaa enempää, mutta ärsyttää.

Uusi lääkäri tulee iltakierrokselle minunkin huoneessa käymään kahden kandin kanssa. Sisätutkimus osoittaa, että edelleen ollaan se 3cm auki, kaula sentään sentillä lyhentynyt eli sentti jäljellä.. Suunnitelmana on, että cytotecilla jatketaan tämä päivä ja aamulla taas ballonki ja jos sitten saisi kalvot puhkaistua. Proteiinit nousussa reilusti, oman olon seuraaminen erityisen tärkeää. Pystyasennossa ei jaksais enää millään olla, vaikka pitäisi antaa painovoiman tehdä työtä, mutta yritän jaksaa. Välillä vähän vereslimaa tulee.

Päivän vikat käyrät, makaan jo pimeässä sairaalamekossa, ei vaan jaksa enää olla pystyssä ja kiertää kehää. En ymmärrä mitä kipuaaltoja nää on, luulin että supistuksia, mutta ei ne kyllä käyrällä näy ollenkaan. Ei ainakaan kaikki. Mutta sit alkaa näkymään useampikin, väli ehkä 5min ja selkeästi napakoituu. Käyrän lopuksi käyn pissalla ja taas tulee vereslimaa ja ihan kuin nahan paloja. Yökätilö ei vielä halua antaa cytoja, jos supistukset lisääntyykin itsestään, tulen muuten tosi kipeäksi kuulemma.

Rv 39+2 puolta hätyytellään. Supistukset tihenee ja napakoituu vielä enemmän sillä välin kun yritän nukkua. Tunnin päästä kuuluu kohdusta tosi äänekäs POKS ja lapsivesi holahtaa kaikesta läpi. Taas oon fiiliksissä! :D Vaatteet vaihtoon ja pääsen käyrille. Närästää ihan perkeleesti, supistukset tuntuu alaselässä. Kylkiasento on huono ottaa ne vastaan. Kätilön mielestä olen 4-5cm auki ja hän kyselee jo toiveeni kivunlievityksen suhteen. Nyt en ota vielä mitään.

Tässä vaiheessa näköjään loppunut muistiinpanojen kirjoittelu, mennään nyt sen mukaan mitä muistan ja oon sukulaisia informoinut tekstarein tapahtumista. 

Supistukset lisääntyi ja napakoituu, kätilö on aivan ihana ja suosittelee juuri oikeita apukeinoja oikeaan aikaan. Ensin kuuma suihku, jossa olen tunnin, en vaan raaski tuhlata vettä enempää 😂 kello jotain 2 yöllä? Saan ilokaasua ja tens laitteen, mutta kumpikaan ei kipuihin auta. Ilokaasusta se ilo, että se auttaa hengittämään syvään ja tasaisesti. Klo 5 minut siirretään saliin epiduraalia varten, sillä alan olla jo tosi kipeä. Muistan, kun suppareita vaan tuli ja niiden huippukin saavutti piikin tosi nopeasti ja eiku uutta putkeen. Epiduraalista sain heti kahdeksi tunniksi taivaan lahjan ja sisäisen kutinan. Minulle nousi samalla 39 asteen kuume. Oksitosiinitippa laitettiin myös.

Miestä infosin synnytyksen etenemisestä aina kun oli kerrottavaa ja hän tulikin ihan omaehtoisesti aamulla ❤️ harmi että hälytin hänet väärään aikaan, sillä hyvästä alusta ja voimistuneista supistuksista huolimatta en ollut avautunut viidessä tunnissa sittenkään kuin sentin! Kipupumppu annosteli kipulääkettä säännöllisesti, mutta ei auttanut ja epiduraalikin oli menettänyt voimansa. Iltapäivästä aloin olla taas tosi kipeä kuumeesta ja supistuksista, paineen tunnekin lisääntyi alakerrassa, joten sain lisäksi jonkin kohdunkaulanpuudutteen, joka sekin auttoi vain noin tunniksi eikä enää hyödyttänyt myöhemmin sekään. Liekö tuo oksitosiini syynä, että supistukset oli aivan järkkyjä?

Miehen oli lopulta ihan pakko lähteä kotiin, ja näin jälkikäteen harmitti kumpaakin ihan hitosti. Jos olisin vähän myöhemmin pyytänyt hänet tulemaan, olisi hän lopulta nähnyt pojan syntymän. Olin avautunut 7cm:n joskus iltapäivästä juuri miehen lähtiessä  ja sen jälkeen supparit oli taas koko ajan läsnä eikä mikään auttanut supistuskipuihin. Viiden kuuden maita olin jo niin kipeä, että itkin. Yöllinen ihana kätilö oli vielä paikalla ja silitteli ja kysyi, mistä itku johtuu. Kai se oli vähän sellainen tunteiden purkaus kaikesta - kipuja ja harmitusta miehen lähdöstä ja samalla tajusin, että lapsi tosiaan syntyy "kohta", sillä kätilö jo suihkutteli huonetta.

Aloin vihdoin avautumaan vikat sentit, hitaasti mutta varmasti ja paine alapäässä kasvoi koko ajan. Sain lisää puudutetta ja kipupiikkiä, epiduraali kai meni myös koko ajan olevinaan, mutta myönnän, kestin supistukset tosi huonosti ja vaihtuva hoitava väki sanoikin jo välillä kipujani valittaessa, että mulla on kaikki käytössä jo, ei oo enää muuta. Olin kylläkin kuumeessa toki myös ja hiton väsynyt, mutta kun ei ollut saanut mitään taukoa supistuksiin oikeastaan lähes päivään, niin ottihan se voimille. Samalla selvisi, että epiduraali vuoti iholle koko ajan enkä oikeasti saanut edes siis kaikkea siitä annostuksesta mitä piti tulla 😕 

Lopultakin klo 20 maissa tajusin siinä yksin ollessani, että ponnistamisen tarve on alkanut tulla tosi voimakkaaksi. Vielä joku perkeleen lippa oli edessä eikä saanut ponnistaa, mutta yritin kuulostella ja työnnellä ihan ajattelemallakin vauvaa alaspäin ja etsiä hyvää asentoa loppurutistukseen. Tunsin vauvan liikkeitä ja potkuja edelleen kyljissä asti, mutta välillä tuntui että nyt poika pullahtaa ulos ja panikoiduin vähän, kun en saanut ponnistamista lopetettuakaan. Mutta oli "kiva" olla hetki yksin ja "tutustua" tuohon ponnistamisen tunteeseen. Itse ponnistaminen ei sattunut, mutta olihan se pakonomainen tunne veikeä.

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Viimeinkin lähes 23h lapsiveden menosta olin täysin auki ja itse ponnistusvaihe alkoi - se kesti lopulta vajaa 40 min ja sain vielä kerran värkkiin puudutteet. Ponnistin kätilön mukaan juuri oikein ja täydellisesti aina kun supisti, harmi että supistuksia tuli vähän harvemmin jatkuvasta oksitosiinista huolimatta, niin vaihe venyi. Se tunne, että pitää jatkaa ponnistamista saadakseen lapsi jonkun tietyn "rajan" yli, oli kaikesta vaikeinta, ja sitten sen jälkeen kun pitikin jo vähän himmata ja siirtyä kyljeltä (olin itse valinnut sen asennon) selälleen, meinasi iskeä pakokauhu että ei tätä asentoa. Siinä ei tarvinnut kuitenkaan kuin yhden kerran ottaa supistus vastaan ja ponnistaa, kun tunsin miten vauva vesineen holahtaa nätisti ulos - muistan ajatelleeni heti ekana, että luojalle kiitos supistukset oli siinä!

Poika oli sininen ja limainen eikä heti rääkinyt, mutta tokeni siitä hyvin ja sai myös väriä pintaan. Minä silmät kiinni hengittelin helpotuksesta saaden samalla pojan ihokontaktiin. Kätilö leikkasi napanuoran kun sen sykkiminen loppui ja jälkeiset tuli nopeasti perästä, istukkaakin vähän tutkittiin yhdessä. En revennyt, pari asfaltti-ihottuman kaltaista tuli joista toiseen varuilta pari tikkiä, mutta ponnistaminen oli kuulema niin hyvin hallinnassa ettei ole mikään ihme, kun ei repeämisiä tullut. 

Poika syntyi lopulta rv 39+2 klo 22:08 ollen 52cm pitkä ja 3650g painava ja saaden 8/9 pojot.

 
Lähes kolmen vuoden odotus on nyt siis tullut maaliin ja kuten arvata saattaa - pienisuuri mies on sulattanut sekä äidin että isän sydämen täysin, ja kaikki se aikaisemmin koettu epävarmuus on nyt poissa 💙

Viimeiset hetket ennen päätepysäkkiä

Jos tämä postaus tulee luettavaksi, on se erikseen ajastettu rv 39+0 polikäynnin jälkeen tulevaksi ja tarkoittaa sitä, että vauva on jättänyt arkensa kohdussa taakseen ja opettelee nyt avuttomana elämää kohdun ulkopuolella uusavuttomien vanhempiensa kanssa  😅

Seuraava postaus on varmaankin sitten se kuuluisa synnytyskertomus siinä vaiheessa, kun kerkeää taas kirjoittamaan. Tämä postaus sisältää ne viimeiset rehelliset ajatukset joita päässäni on pyörinyt juuri ennen kahden vuoden urakan saavuttua päätepysäkilleen.

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Epävarmuus on sana, joka kuvaa mielestäni parhaiten tätä sekä henkistä että fyysistä matkaa. Ensin epävarmuutta on siinä, raskautuuko sitä koskaan, sitten jatkuuko raskaus ja minne asti, tai onko tämä ja tuo oire normaali osa raskautta. Ja sitten on epävarmuutta siitä, että onhan lapsi terve, kasvaahan hän normaalisti, liikkuuko hän normaalisti. Mutta vaikka miten yrittää tutkia nettiä ja udella lääkäreiltä, vastauksia saa vasta lapsen synnyttyä. 

Myös parisuhde on kipuillut jatkuvasti kaiken muun epävarmuuden ohella. Kun Mies tuntee olevansa jumissa ihan globaalilla tasollakin epävarmassa tilanteessa, on itsekin epävarma. Mies on epävarmuuttaan kaikki yhteiset ja sovitut asiat asettanut prioriteettilistallaan alimmaksi. Näinhän ne katsokaas mystisesti katoaa kokonaan olemasta, eikä niistä tarvitse näin ollen tarvitse välittää, vaan voi rauhassa märehtiä vaikkapa niitä yhteiskunnallisia asioita.  

Tässä ihan loppumetreillä Miehelle iski silminnähtävä pakokauhu, koska vauva ei syntynytkään silloin kun hän piti talviloman, vaikka hän luuli näin tapahtuvan. Ja tämä oli kuukautta ennen laskettua aikaa.. Niimpä hän mitään sanomatta päätti, että kun lapsi ei nyt syntynytkään silloin kun hälle sopi parhaiten, tulen sitten vauvan kanssa 100km matkan kelataxilla kotiin. Itse sain melkein hermoromahduksen, miten tällainen ajatus on edes mahdollista.

Samaan aikaan toitotetaan, miten minun pitäisi ymmärtää, sillä Mies elää myös epävarmuudessa. Toki ymmärrän, että hän ei luultavasti ole hahmottanut lapsen olemassaoloa lainkaan, sillä hän ei ole se kuka kärsii raskauspahoinvoinnista eikä hänen kylkiin muksita. Epävarmuus Miehessä on saanut kuitenkin miettimään, että kestääköhän monia vuosia kaksin taivallettu matka sittenkään kolmannen osapuolen tuomia muutoksia. 

Noh, kivitin Miehen kyllä siihen malliin tästä hakucasesta, että koska todennäköisesti synnytykseen hän ei valitettavasti pääse (tämä on ok, lemmikkejä kun ei voi jättää hoitamatta tai taloa näin talviaikaan lämmittämättä), niin hakemaan hän kyllä saa luvan tulla vaikka kesken työpäivän ja siitä pidetään nyt kiinni. En kaipaa kotiin pääsemisestä epävarmuutta. Riittää, että koko synnytys tulee olemaan epävarmuutta, koska en voi vaikuttaa sen etenemiseen mitenkään.

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Raskauden loppua kohti itsekin on tullut epävarmaksi omasta osaamisesta - entä jos ei jaksa, jos arki onkin vain yhtä taistelua ja selviytymistä seuraavaan päivään? Nopealla aikataululla kaavaillut säästötoimenpiteet "hyvinvointialueella" eivät ole tuomassa helpotusta elämään nekään. Epävarmuudessa eläminen ei kuulu omaan osaamisalueeseen, ja sekin tekee olon entistä epävarmemmaksi.

Uskon silti, että jos tätä kahden vuoden pituista polkua ei olisi kävelty upottavimman suon kautta, ei varmasti olisi oman ja ympäristön aiheuttamasta epävarmuudesta huolimatta saanut koskaan tarpeeksi uskallusta ottaa askelta jotain ihan uutta ja tuntematonta, mutta niin mielenkiintoista ajanjaksoa kohti. Luotan myös siihen, että parisuhdekin tästä vielä raiteilleen palaa. Vuosia on kuitenkin yhdessä jo eletty, vaikka välillä itse kukin vähän typeryyksiä möläyttelee..

Lopuksi haluaisin kiittää ihan kaikkia ja erityisesti kommentoijia - olette saaneet minut tuntemaan aitoa, pyyteetöntä välittämistä tässä hieman ehkä normaalia pidemmäksi kestäneessä matkassa. Toivottavasti myös omalta osaltani olen voinut tsempata muita "pitkänmatkalaisia" - lopulta tämäkin etappi tavoitti maaliviivan ja toivon sen valavan uskoa tulevaan muillekin yrittäjille 💖

39. raskausviikko

Juuri kun olin päässyt valittamaan, että tämä raskaus menee kuitenkin loppumetreille asti ja alan stressaamaan sitä, ettei mitään todellisia tuntemuksia synnytyksen lähestymisestäkään ole ollut tähän mennessä, niin uusi raskausviikko alkoikin sitten niin kovilla supistuksilla, että se herätti jo toiveita - vihdoin hommat etenee!

Ensin koko päivän vatsaa kiristeli silloin tällöin. Sitten yks kaks havahduin, että hetkonen, paine alakerrassa oli koko alapäässä eikä vain rakossa, kuten aikaisemmin. Pistin vielä kaiken kuitenkin ummetuksen piikkiin. Illalla makuulleni päästyäni se kuitenkin alkoi - ihan kunnon aaltomaiset menkkajomot, vatsan kiristykset, lantion kivut ja paineen lisääntyminen. En osannut päättää, onko tämä yö tuntemuksineen kiehtova vai pitäisikö jo synnärin numero kaivaa puhelimeen talteen. 

Yöllä en nukkunut juuri laisinkaan, sen verran nämä orastavat mahtituntemukset pitivät hereillä, mutta aamulla olo oli lähes normaali ja huomasin pettyneeni, kun jatkossa yöt menikin ilman ihan tavallisesti. Ns. oireettomuus on jatkunut tuon yhden yön jälkeen tavalliseen malliin ja pieni toivonkipinä luonnostaan lähipäivinä käynnistyvästä synnytyksestä haihtui savuna ilmaan.  Pöh!

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Viimeisessä neuvolassa otin tuntemukseni kysyttäessä puheeksi, mutta kuten tähänkin mennessä, eipä siinä yhtään enempää viisastunut missä mennään. Pissa oli kahdella plussalla ja verenpaineetkin taas aivan hurjat, joten ne yhdistettynä selkeästi kuivuneeseen olotilaan, lisättiin parin päivän päähän äitiyspolin alustaviin verikokeisiin lisää kokeita kertomaan tarkemmin terveydentilasta.

Sf-mitta jatkaa edelleen myös yläkäyrien yläpuolella kasvua, nippa nappa ruudukon sisälle saatiin täppä, eli voitte vaan kuvitella miten taivaissa käyrä kulkee.. Omasta mielestäni vauva oli taas tosi ylhäällä, mutta kyllä tässä nyt alkaa hahmottamaan, että maha taitaa olla oikeasti iso, pahimmillaan lapsikin. Viikossa oli tullut painoakin noin kilon - tähän mennessä niitä on koko aikana kertynyt kahdeksan, vaikka en saa juuri mitään syötyä tai juotua. 

Sinänsä mulla ei ole kiire raskausvatsasta eroon, olen pärjännyt sen kanssa tosi hyvin ja mielestäni se on kaunis, joskin piukea pallo edessä. Ainut mikä harmittaa niin se ettei ole kenkiä eikä pääse lenkille ja se, että ei uskalla syödä kunnolla, kun tulee niin herkästi ylös. Itse synnytys ei jännitä edelleenkään,  nurkan takana oleva täydellinen elämänmuutos hieman, mutta toisaalta pelkoni vauvan kokoa kohtaan kasvaa kasvamistaan.

Terveydenhoitaja yhdessä harjoittelijan kanssa päätti, että ottavat synnärille yhteyttä ja kertovat tämän hetkisistä terveydentilastani, koska äidin jaksaminen otetaan kyllä huomioon synnytystä miettiessä ja terkka ja hoitaja olivat käynnistämisen kannalla hekin. Toivottavasti yhteydenotto vahvistaisi polin ajatuksia siitä, että ensi käynnillä käynnistetään eikä odoteltaisi enää..

38. raskausviikko

Vauva on nyt täysiaikainen! 💙Lääkäri tutki kontrollikäynnillä hänet ensin. Nököttää onneksi yhä alhaalla, mutta pää ei vieläkään ole kiinnittynyt. Kohdunkaula sitä vastoin oli jo lyhentynyt yhteen senttiin, eli jotain kyllä tapahtunee? Kiinni tosin on, että siltä osin ei muutoksia, mutta kaiken kaikkiaan pojan tilanne näyttää hyvälle ja hänen pää on ihan siinä hollilla.

Painoarvio oli tämän toisen lääkärin toimesta 3,1kg, mikä omaan korvaan kuulostaa hurjalle harppaukselle viikon takaiseen ja sai vähän epäilemään, uskaltaakohan sittenkään luottaa yhtään noihin arvioihin. Että jos valmistautuisi suosiolla yli nelikiloisen synnyttämiseen. Ei pitäisi tosin olla ongelma lantion puolesta ja lääkäri oli varma, että ihan keskikäyrillä mennään, mutta en tiedä.. vähän alkoi jännittämään.

Verenpaineet on edelleen selkeästi koholla ja pissakin taas parilla plussalla. Lääkäri otti tosi vakavasti myös jalkojeni turvotuksen ja laittoi minut ultraan spesialistille ihan vain varmistaakseen, että ei ole tukosta kehittymässä, sillä jos olisi, pitäisi jäädä sairaalaan. Tukosta ei onneksi näytä olevan  tulossa ainakaan nyt, joten pääsin vielä kotiin, koska verenpaineet kotona on ihan ok olleet.

Jatkosuunnitelma on nyt sellainen, että kahden viikon päästä pitää tulla polille sairaalakassien kanssa ja varautua jäämään. Verenpaineet, mun oksentelu ja hurjat turvotukset jaloissa sekä tuo raskausmyrkytyksen jatkuva uhka on sellainen kombo, että ei tämäkään lääkäri ollut kovin halukas yliajalle laskemaan. Vielä ei kuitenkaan tehty mitään 100% suunnitelmaa, mikä vähän jäi ärsyttämään. En halua jäädä pariksi päiväksi tarkkailuun ja palata taas muutamaksi päiväksi kotiin, enkä myöskään haluaisi jäädä pariksi viikoksi odottelemaan, alkaako synnytys spontaanisti vai ei. 

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Neuvolakäyntikin sattui samalle viikolla ja informoin terveydenhoitajaa menneistä ja tulevista polikäynneistä sekä mahdollisesta käynnistämisestä. Ihan ihmeellinen napina alkoi labrakokeita ensi polikäynnille varatessa, koska hän ymmärsi asian jotenkin väärin ja selkeästi loukkaantui siitä?! Ei suostunut edes kertomaan mitä oli polikäynniltä kirjoitettu. Terkka vain tokaisi, että onhan täällä tekstiä, mutta otetaan nyt ne verenpaineet ja tehdään perustutkimukset. Huoh!

Verenpaineet oli neuvolassakin selkeästi koholla ja pissan proteiinikin tuttuun tapaan plussalla. Hemppa on pysynyt 100mg päivittäisellä raudan syönnillä hyvänä, mutta aikaisemmat verikokeet paljasti lievän raudanpuutteen silti. Tähän ei kukaan ole ottanut sen enempää kantaa, joten ei terveydenhoitajakaan. 

Vauvaa kopeloidessa terveydenhoitaja oikein huudahti vauvan pään löytäessään, että ohoh ompa pää tosi alhaalla lantiossa ja kyseli, tuntuuko supistuksia, alaselkäkipuja tai keilapalloa jalkovälissä. Itsekin mielessäni parkaisin ohhoh, sillä alakerran luiset paikat olikin ihan huomaamatta yks kaks menneet tosi kosketusaroiksi! :D 

Terkka haluaisi vielä kerran tavata ennen polia, joten sovittiin uusi käynti, vaikka itse ehkä vähän turhana sitä pidin.. Kohdunpohjan korkeuden ja painon mittaamisella ei varmaan enää tässä vaiheessa niin paljoa merkitystä ole. Sf-mitta on jatkossakin varmasti edelleen yli yläkäyrien ja painokin jumittaa sen saman kilon sisällä, verenpaineetkaan tuskin enää laskee tai protsku pissasta häviä viikossa.