32. raskausviikko

Raskausoireita? Kyllä vaan! Niitä taas piisaa, ihan kuin olisi raskaus alkanut alusta. Närästää, yrjöttää, kuvottaa, ruoka ei maistu mutta ilmankaan ei pärjää. Käsien puutuminen sentään hävisi ja nukun yöni hyvin, pl. vilkkaat unet. Selälleen nukuin aina näihin päiviin asti, mutta nyt huomaan nukkuvani paremmin kyljelläni. Nousee vähemmän happojakin kurkkuun eikä tarvitse joka yö juosta oksentamaan. Ehkä tuli täyteen se rajapyykki, että selälleen ei tohi enää nukkua?

Uutena oireena on tullut, että yks kaks saattaa tulla menkkamainen alavatsan jomotusta ja sen päälle iskee heti perään kakkahätä 💩 Tunne saattaa kestää kymmenisen sekuntia muutaman kerran tunnissa tai päivässä ja joskus juoksen hädän tunteen vuoksi varuilta vessaan, mutta yleensä mitään ei tule, se onkin vain tunne. Tuntuu välillä, ettei suolta saa kunnolla tyhjäksi. Onko nämä jotain harjoitussupistuksia - tosin jos vertaan niitä niihin joita koin puolessa välin, ei näissä vatsa kiristy lainkaan. Josko sittenkin vain  suolesta johtuvaa. Kuulostaako tutulle kenenkään korvaan? 😅 

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Vauva itse on taas tämän viikon ollut hyvin hiljainen. Öisin tuntuu pyörähtelevän istukan alta esille monottamaan kylkiä, mutta muuten on ollut rauhallista menoa päiväsaikaan. Ehkä johtui allekirjoittaneen pekkasista, mitkä todella on ollut tarpeen taas käyttää. Mieli jaksaisi kyllä vaikka mitä, mutta  fyysisen työpäivän jälkeen huomaan rynnistäväni sohvalle ennemmin kuin jatkamaan päivää pihatöiden parissa. 

Jalat ei kanna lainkaan samalla reippaudella enää kuin aikaisemmin ja sitä on ollut vaikea hyväksyä ennen viime päiviä. Nyt vihdoin olen antanut luvan itselleni nostaa jalat ylös aina halutessani, koska ne on kuin tunkit. Enää en jaksa ihmetellä sitäkään, miksi vatsa on aina edessä ja tuntuu kuin se painaisi tuhat kiloa. Ei sen pidäkään enää tässä vaiheessa väistyä kyykistyessä piiloon tai olla höyhenen kevyt ja se on ihan fine.

Sitä tosin on edelleen vaikea hahmottaa, että käytännössä kahden kuukauden päästä pitäisi olla vauva sylissä! Ei mikään taivuteltavissa oleva baby björn, joita siskollani oli yhdeksänkymmentäluvulla parikin. Ei koiranpentu, ei luppakorva tai kukonpoikakaan, vaan ihan aito ja oikea, minusta ja puolisosta rakennettu ihmislapsi, jolla on oma mieli ja tahto. Jos nyt on kroppa vihdoin alkanut hissukseen ymmärtää, että ollaan raskaana, koskahan se mieli tulee perästä?