14. raskausviikko

Nyt olen päässyt jo niin pitkälle, ja koska nt-ultrassakaan ei havaittu ongelmia, ajattelin kertoa raskaudesta lopuille töissä. Esihenkilölle kerroin silloin pari viikkoa sitten, kun piti kertoa näistä raskauteen liittyvistä poissaoloista. Ylin mahdollinen johtohahmo oli seuraavana ja hän oli niin onnellinen, että itki ja halaili koko ajan😅 kävi oikein käsky ottaa rauhallisesti, koska kannan jotain niin tärkeää nyt sisälläni, että työt on toissijainen asia ja järjestettävissä. 

Onneksi ylemmät esihenkilöt ovat naisia, niin saa enemmän ymmärrystä mistä ylipäätään edes puhutaan. Oma lähiesihenkilö on mies ja hän ei ymmärtänyt laisinkaan mistä puhun kun viikko sitten kerroin, että meitä on marraskuuhun mennessä kolme. Nyt Ylin johto oli ilmeisesti erikseen muistuttanut lähiesihenkilölleni, että huolehtii mun hyvinvoinnista, koska lähiesihenkilö tuli ihan erikseen yks kaks kysymään voinko enää tehdä tuota tai tätä. Ihan kuin minusta olisi tullut raajarikko..

Perheille ei olla kerrottu vieläkään. En tiedä miksi, mutta en vaan uskalla. Ei ole kyse siitä ettenkö luottaisi raskauteen tai että vastaanotto olisi huono, mutta toivon että läheiset hoksaisi ihan ilman kertomistakin. Vaikeampaa heille kuin töissä kertominen! Mies kertoo kuulema omille vanhemmilleen vasta kun ollaan synnärillä ja silloinkin vasta kun lapsi on syntynyt 😂  

Ehkäpä rakennusultran jälkeen pidetään ulkona pienet grillijuhlat lähimmäisten kesken ja siinä sitten jos möläytetään, vai lähettäisinkö vain kortin vai askartelisiko ihan jotain vai miten tekisi. Välimatkaa kaikkien kanssa vähintään tunti, niin ei tule edes kovin usein nähty, vaikka whatsapilla yhteyksissä ollaankin aktiivisesti. Miten te olette kertoneet perheillenne ja työpaikoilla raskaudesta?

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Nyt on myös ilmeisesti se seesteinen toinen kolmannes alkanut, sillä oloni on kaikin puolin hyvä, ei enää etomista tai oireiden aaltoiltua. Aamulla oksennan kerran heti ylösnoustuani ja rinnat ovat kipeämmät ja turvonneemmat, mutta siinäpä se. 

Muuttuva kroppa on kuitenkin alkanut sekä ihastuttamaan että hetkittäin vähän masentamaankin. Huomasin alavatsan nimittäin jo pömpöttävän. Kiloja on lähtenyt yksi, mikä on oikein kiva näin ylipainoisena, mutta enää alapömppistä ei saa kadotettua laihistamalla tai pukeutumisella ja se vähän ahdistaa, kun olen muutenkin nyt painavimmillani sitten kymmeneen vuoteen. 

Jos olisi kauniin pyöreä odottajan vatsa niin esittelisin sitä jo oikein mielelläni, mutta kun on ylipainoa ennestään, niin suurin osa näkee minut vain lihonneena. Huomaan verhoilevani itseni telttoihin ja ajattelevani, miten pömppis on koko ajan tiellä eikä litisty enää edestä pois, vaikka paino tippuukin vaa'an mukaan. Tämän asian kanssa tulen varmaan vielä painimaan enemmän ja vähemmän, vaikka en olekaan koskaan tuntenut minkäänlaista kehohäpeää.

"Päiväahdistuksen" lisäksi yöt nukun todella levottomasti. Nukun parhaiten selälläni ja jostain luin ettei raskaana oleva saisi nukkua selällään. Herään vähän väliä selältäni, josta yritän paniikissa pyörähtää toiseen asentoon ja sit jään kylkiasennossa nukkumaan koiranunta, etten käänny selälleni. Toivottavasti mun omat levottomat yöt ei indikoi sitä, että vauvastakin tulee levoton nukkuja. 

Jep, nyt on selkeästi menettämisen ja keskenmenon pelko vaihtunut  pelkoon mitä tulevaisuus tuo tullessaan😌