Raskausviikko, jota ei tullut

13. raskausviikon vajaa puolessa välin oli nt-ultra, jota jännitin koko viikon. Että kasvaako siellä kukaan, kun raskausoireiden voimakkuus laski edelliseen viikkoon nähden satasesta kymppiin. Stressasin asiaa siksikin, kun mies tuli mukaan ja halusin, että raskaus konkretisoituisi hällekin vihdoin. 

Mutta entä jos lopputulos ei olekaan sitä mitä toivoisi? Entä jos juniori onkin aivan liian pieni viikkoihin nähden? Tai on jo enkeli, mutta vuoto vielä odotuttaa? Myöhäisessä keskenmenossanikin sikiö oli useita viikkoja pienempi siihen nähden, millä rv:llä vuoto vasta alkoi.. Horoskooppinikin lupasi, että kestä häviösi kuin nainen, sillä lupaamasi asiat eivät tule toteutumaan. Ei sitten yhtään voisi pahaenteisempää horoskooppia osua ultrauspäivälle..

Kahta tuntia ennen ultraan lähtöä kävin pissalla ja mukana tuli verensekaista tuhrua. Huusin spontaanisti kyyneleet silmissä "EI!" ja tiesin saman tien, että peli on menetty. Meidän junnu on enkeli. Mies tuli kotiin kysyen monelta lähdetään ja sanoin hänelle suoraan, että älä odota ultrassa näkeväsi mitään elävää, tämä on mennyt kesken. Mies oli toiveikas, mutta minä tiesin. Yritin häntä valmistaa huonoihin uutisiin koko matkan.

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Heti ultrattavaksi päästessä sanoin hoitajalle, että aloin tuhruamaan ja luulen menneen kesken. Nopeasti ultraaja totesikin, että sykettä ei tosiaan löydy ja kasvu on pysähtynyt jo 9+4. En katsonut monitoria, mutta huomasin miehen katsovan ja näin hänen pyyhkivän silmäkulmiaan. Minulle tämä on jo tuttua, mutta miehelle ei. Minä olin täysin tunnekylmä.

Toinen lääkäri varmisti vielä asian. Kesken on mennyt. Samalla sain selville, että minulle on tullut varhaisultran jälkeen toinenkin myooma. Söin hoitajan tuoman pillerin joka vissiin vauhdittaa keskenmenoa ja pääsin kotiin. Ylihuomenna menen uudestaan ottamaan toisen pillerin tai jään kaavintaan.

Mietimme luonnollisesti mikä voisi olla syynä. Ei voida täysin poissulkea koronaa eikä myoomia aiheuttajana, vaikka rakenteellinen vika se yleensä aina onkin. Kelasin, että koska neuvolassa ei kuulunut sykettä, niin ehkä voimat alkoivatkin jo silloin ehtyä, koska siitä kaksi päivää myöhemmin kasvu pysähtyi. Raskausoireiden vähentyminen myöhemmin ennakoi tulevaa suru-uutista.

Mies oli sitä mieltä, että ehdottomasti yritetään uudestaan, jos vaan haluan, vaikka oman jälkeläisen näkeminen kuolleena sattuikin. Nyt ajatukset ovat ristiriitaiset. En toisaalta tiedä kestäisinkö henkisellä tasolla taas samanlaista kokemusta. Kroppakin luulee olevansa yhä raskaana, vaikka junnu on kuollut jo kolme viikkoa sitten, eikä kunnon vuoto ole alkanut vieläkään. Haluanko yrittää uudestaan? Kaikesta huolimatta haluan.

Toivon, että kroppa palautuu nopeasti ja myoomista tulisi kunnon selkeys, jotta pääsisimme vielä yrittämään. Nyt alkaa olemaan niin kiire aikataulu iänkin suhteen, että jos meille ei vuoden sisään vauvaa suoda, sitä ei meille enää tule. Meistä tulee tahtomattamme lapsettomia. Olisipa toiveet omat lapsesta tulleet edes vuosi aikaisemmin.

Laitan taas ovistestit tilaukseen. Odottavatpahan valmiina. Jos vielä kerran pääsisi yrittämään.