torstai 19. elokuuta 2021

Ole muutos, jota etsit. — Mahatma Gandhi

Meillä ei totta puhuen paljoa (lue: ollenkaan) puhuta vauvahaaveista. Ehkä se johtuu siitä, että suhteen alussa kumpikin heti ilmoitti, että lapsia ei halua. Joskus mies vitsaili laittaen tyynyn paitani alle, miltä näyttäisin jos olisin raskaana. Välillä taas mainitsee nimestä, joka tulee pojalle jos hän sellaisen joskus saa. Toisaalta heti viikon päästä ärsyyntyy kiljuvista kakaroista kassajonossa ja sanoo, että ei ikinä. Vapaaehtoinen lapsettomuus oli jämpti, vaikka aiheesta vitsailtiinkin.

Keväisen "vahingon" jälkeen puhuimme asiasta, jolloin mies tosiaan tokaisi, että ehkä sitä on aikuistunut. Että se ei haittaa, jos pullat olisi uunissa joskus. Itse olen huomannut vuosien aikana välillä haaveilevani raskaudesta ja lapsiperhearjesta, joskus huomaan seuraavani ovulaatioiden ajankohtia ja hieman hymyileväni, jos petipuuhat ajoittuu oviksen aikoihin. Hutiloitu ehkäisy jäi näin kokonaan pois ja aloitettiin tjottailu. Siinä oli se meidän keskustelu aiheesta. 

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Eräs päivä etsiessäni sivuhistoriasta erään kaipaamani sivuston nimeä, huomasin hakutuloksissa vauva- ja perhe-aiheisia otsikoita, joita en tunnistanut omiksi hakutuloksiksi. Tutkin sivuja hieman tarkemmin. Sivustoilla kaivattiin kokemuksia, onko lapsettomaksi jääminen kaduttanut, kuinka vapaaehtoinen lapsettomuus on ollut paha paikka vanhemmille, millaista on elää erityislapsen kanssa, miten parisuhteelle käynyt lapsen hankkimisen jälkeen yms. 

Yllätyin täysin, että mies on lueskellut sivutolkulla kyseisenlaisia sivustoja. (Kukaan muu ei käytä konettani, kuin minä ja mies.) Jotenkin kuvittelin, että mahdollinen lapsettomuus tai lapsiperhe-elämä ei hänelle ehkä ihan niin tärkeä ole, vaan kumpikin elämäntyyli passaa. 

Miksi aiheesta on niin vaikea puhua, vaikka puhumme oikeasti muutoin aivan kaikesta? Otammeko asian kumpikin ehkä sittenkin ihan yhtä vakavasti, mutta luulemme tietävämme toistemme mielipiteen, vaikka oikeasti emme täysin tiedäkään? Ja omasta "tiedosta" johtuen emme ota asioita puheeksi? 

klikkaa tästä kuvan tekijänoikeuksiin

Uskon, että kumpikin meistä kokee pelkoa aiheesta. Ehkä ei ole olla ihan varmoja omista tuntemuksistamme. Onhan ne, ainakin itselläni, aika uusia ja jopa outoja tunteita ja ajatuksia, joita  käsittelen lähes päivittäin. En osaa ehkä täysin vielä päättää, onko lapsihaaveet uhka vai mahdollisuus. Että pärjäänkö todella äitinä. Haluaisin innostua ja hihkua, että meillä alkoi lapsenteko, mutta vaikka työkaverit aina ihastelevat naapurin päiväkoti-ikäisiä lapsia ja ahaveilevat lapsista, niin minä pidättelen itseäni ja sanon vain neutraalisti "joo". Vaikka oikeasti haluaisin lässyttää työkavereiden mukana.

Lapsihaaveet meidän tulee ottaa vielä suulliseen käsittelyyn, mutta mukava kuulla - tai tässä tapauksessa lukea - että mies lienee yhtä innoissaan aiheesta kuin minäkin. Ja ehkä ihan yhtä peloissaan. Sanotaan, että lapsi pelkää asioita, joita ei ymmärrä. Saman kai voi sanoa koskevan aikuista?

6 kommenttia:

  1. Hei ja kiitos todella mielenkiintoisesta blogista. Meidän tilanteet eroaa ehkä eniten toisistaan siinä, että olisin toivonut, että puolisoni olisi suhtautunut samalla tavalla kuin sinun puolisosi aikanaan, kun kerroin hänelle sinänsä melko yhtäkkiä heränneestä lapsitoiveestani.

    En kuitenkaan laskisi, että olin koskaan vapaaehtoisesti lapseton. Kyllä oma lapsi jossain kaukaisuudessa mielessä aina oli ollut, mutta meillä on pitkä parisuhde takana eivätkä lapset vuosiin olleet kummankaan mielessä. Kunnes eräänä kauniina päivänä.. Mies ei lasta ole koskaan halunnut, vaikkei ole poissulkenutkaan sitä mahdollisuutta, että joskus voisi muuttaa mielensä.

    Siinähän sitä saatiinkin mukavasti mietittävää, kun pähkäiltiin, että mitäs sitten yhteisellä elämällä tämän tiedon valossa tekisimme. Parin vuoden kipuilun jälkeen olemme tilanteessa, jossa lasta on yrittämällä yritetty kohta vuosi. Yrittämisen alettua en saanut mielestäni karistettua pois tunnetta, ettei kaikki ole kunnossa.

    Sen jälkeen minulta on löytynyt PCOS, johon hoitomuotona ovulaation induktio yhdistettynä kotiyritykseen, nyt menossa viides kierto sitä. Lisäksi sain hiljattain lievään kilpirauhasen vajaatoimintaan lääkityksen oman aloitteellisuuteni takia.

    Ei tätä yrittämisaikaa voi millään tasolla kovin rennoksi kuvailla.. Aion ehdottomasti jäädä seurailemaan, miten teillä asiat etenee. Onnea ja tsemppiä matkaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! ♥ Tulen katsomaan blogiasi!

      Minä yllätyin kyllä ihan täysin miehen mielipiteestä, kun pidin sitä jotenkin niin ehdottomana, ettei lapselle ole elämässä tilaa. Oli aistittavissa hänessäkin kemiallisen jälkeen pettymys, vaikkei sitä varsinaisesti sanonut. Tässä postauksessani hieman yritinkin saada sitä ilmoilla olevaa ajatusta ilmi, että ehkä sitä ajattelee toinen toisestaan ehdottomana, eikä ehkä ole uskaltanut ääneen sanoa, että ei se lapsi maailmanloppu olisikaan, ehkä vähän pelottaa kuitenkin tuntematon. Koen tosin myös, että jos jälkikasvua ei tule, ei sekään varsinaisesti pettymys ole, kun on monet vuodet elänyt lapsetonta koirankarvaista arkea ja se toimii.

      Oireiliko sinulla PCOS miten? Itse pelkään sitä totta puhuen kuollakseni, että koko homma kaatuu siihen. Välillä tuudittaudun siihen, että kaksi vuotta sitten gynellä kaikki oli ok ja kiertoni on säännöllinen (paitsi nyt kemiallisen jälkeen). Pelottelen itseäni sillä, että entä jos nyt olisikin häikkää ja lykkäsin ajatuksia liian pitkälle ja nyt alkaa olla myöhäistä, kun ikääkin on.

      En varmaan haluaisi tietää, että olisi jotain "vikaa", minussa tai miehessä. Olisi liian kova pala, mieluummin viettäisin elämää sitten ilman omaa jälkikasvua. Siinä mielessä koen olevani vela, että vaikka kai tuo biologinen kello tikittää ihan huolella, niin pystyn elämään ilman omaa jälkikasvua. Siksi yritän välttää stressiä aiheesta, tosin olen aika stressiherkkä :D

      Hyvä, että olet saanut apua. Toivon todella, että avusta on hyötyä. Ja hienoa, että olet saanut myös kilppareihin lääkityksen - sukurasite ja olen seivusta seurannut, kuinka sen lääkityksen tai ylipäätään diagnoosin saamiseksi saa taistella.

      Koetko muuten parisuhteenne muuttaneen jollain tapaa muotoaan nyt, kun empiminen on muuttunut tosiyrittämiseksi ja matkalle on sattunut vastoinkäymisiä? Toivotan kovasti tsemppiä teille ♥

      Poista
    2. Minulla PCOS ei varsinaisesti oireillut mitenkään (tai siis en tajunnut oireita). Diagnoosi tuli täytenä yllätyksenä, vaikka olin jo pitkään tuntenut, että kaikki ei ole kunnossa. Vasta jälkeen päin ymmärsin, että pitkähkön kuukautiskierron lisäksi jotkin tietyt asiat, jotka olin aiemmin liittänyt vain osaksi itseäni, perusominaisuuksiksi, kuten aikuisiän akne sekä liiallinen karvoitus (rintojen välissä, navan alapuolella jne) liittyvät varmasti siihen.

      Itselleni tieto PCOS:tsa oli lopulta helpotus, kun sain vahvistuksen vahvalle sisäiselle tuntemukselle, ettei kaikki ole kunnossa, ja koin että faktatieto oli parempi, kuin ne kauhukuvat, joita olin ehtinyt pääni sisässä kehitellä, lähtien siitä että omistanko edes millään tasolla toimivia munasarjoja, vai onko hedelmällinen aika mennyt jo ohi..

      Ymmärrän silti hyvin tuon ajatuksen, ettei toisaalta haluaisi tietää, jos olisi jotain vikaa.. Sinun kohdalla se kemiallinen sekä nuoruudessa koettu raskautuminen ainakin luovat uskoa ja toivoa siihen, että kaikki saattaa olla ihan kunnossa jatkoakin ajatellen. :)

      Taisin näköjään sekoilla sanoissani edellisessä kommentissa liittyen tuohon meidän historiaan. Tosiaan siis kilpuilimme asian kanssa ensin pari vuotta, ennen kuin lopulta aloimme yrittää lasta, ja nyt sitä yritystä tulee kohta vuosi täyteen.

      Parisuhteen muuttumisesta sanoisin, että koko tämän reilut kolme vuotta on menty tunteiden ja ajatusten osalta melkoista vuoristorataa. Ennen kuin puoliso suostui lapsen yrittämiseen, olin itse ne kaksi "pohdintavuotta" aivan uskomattoman ahdistunut, olin varma että eroonhan tämä johtaa, mihin muuhunkaan..

      Kun päätös yrittämisestä oli tehty, suurin kipulu siirtyi puolisolle, ja sillä tiellä ollaan edelleen. On ollut meille molemmille todella raskasta, kun kokemukset, tuntemukset ja toiveet poikkeavat niin paljon toisistaan, eikä sen takia pysty kaikkea tähän liittyvää yhdessä jakamaan, mutta yhdessä eteenpäin katsotaan ja kuljetaan siitä huolimatta. ♥

      Lämmin kiitos tsempeistä, ja samoin sinne kaikkea mahdollista hyvää ja onnea teidän tielle!

      Poista
    3. Kiitos paljon!

      Ymmärrän hyvin, että sinulle pcos-diagnoonin saaminen oli varmasti helpottava tieto. Saa juuri sen vahvistuksen omille tuntemuksille, ehkä se omalla tapaa tsemppaa projektissa eteenpäin ja vähentää myös stressiä, kun tietää, että on joku syy, miksi ei heti kerrasta ole pullat uunissa.

      Mä otan kaiken aina turhan tosissaan ja aiheutan itse itselleni hirveän stressin, vaikka yritän ajatella, että asiat tapahtuu sitten kun niiden tarkoitus on tapahtua. Vähän niinkuin nuo aikaisemmat keskenmenot ja aborttikin - vaikka ne on lähes päivittäin ollut mielessä, niin vielä ei ole ehkä ollut tarkoitus tulla vanhemmaksi. Ehkä ne kokemukset ja elämä ylipäätään kasvattaa minua lopulta ihmiseksi, joka on sopiva lapsiperhe-elämään Mitenkään tyypillinen äidinvaistot omaava ihminenhän minä en ole luonnostaan. Musta tuntuu, että mies on enemmän isä-ihminen kuin minä äiti-ihminen, mutta toisaalta - en ole äitiyttä kokenut, että ties millainen leijonaemo sitä lopulta on.

      Huoh, on tämä stressaavaa, vaikka miten sitä yrittää välttää!

      Jään seurailemaan matkaanne :)

      Poista
  2. Tulin jättämään jälkeni blogiisi! Törmäsin tähän sattumalta, ja huomasin meidän elelevän samaa tympeää yritysarkea.

    On pakko kommentoida samaa, mitä olette jo äskettäin pohtineet. On outoa, kuinka jokin tietty aihe saattaa tuntua vaikealta nostaa keskusteluissa esille, vaikka muuten parisuhteessa on helppo puhua asioista ääneen. Itse pelkäsin todella paljon aloittaa keskustelun kolmannen lapsen yrityksestä, sillä ajattelin miehen olevan täysin tyytyväinen kahden lapsen perheeseen (sitä hän kyllä onkin). Olimme jo lapsihaaveista ensimmäisiä kertoja sopineet, että lapsia tulee perheeseemme maksimissaan kaksi. Tällainen lähtökohta aiheuttaa jonkin verran paineita nostaa niin sanotusti kissa pöydälle. Muutaman vuoden on-off-keskustelujen jälkeen päätimme sitten yrittää kolmatta lasta keväällä. Tärppi kävi, mutta se raskaus meni harmillisesti kesken 14. raskausviikolla. Katsotaan, pääsenkö vielä kokemaan raskauden, synnytyksen ja vauva-arjen.

    Jään seurailemaan blogiasi siis taustalle. Hurjasti tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ♥

      Seuraankin jo blogiasi :) Äänioikeudeton suru oli tosi hyvä postaus! "Mukavaa", etten ole ainut, jolle juuri se kissan nostaminen pöydälle ei ole helppoa. Toisaalta koen, että ehkä meillä eiole varsinaisesti puhuttavaa asiasta, mutta itse olen kova puhumaan joistakin asioista juurta jaksain ja tämä aihe olisi yksi niistä. Jännä, miten vaikea tämä aihe on, kun oikeasti tosiaan puhumme aivan kaikesta hyvinkin tarkkaan analysoiden.

      Otan osaa menetykseenne, tiedän, miltä keskenmeno tuntuu ♥ Vaikka inhoan tätä kliseetä: onneksi teillä on jo kaksi sopivan itsenäisen ikäistä, mutta toisaalta vielä vahvasti ohjausta vailla olevaa, vaikka eihän se tietenkään poista sitä kolmannen "luomisen tuskaa".

      Tsemppiä teillekin!

      Poista

Kiitos kommentistasi !
Kaikki kommentit tarkistetaan roskapostispämmin vuoksi, joten joskus kommentin
julkaisussa saattaa kestää, mutta jokainen kommentti julkaistaan ja jokaiseen vastataan.